Maanteiden kunnossapito keskittyy vilkkaimmille 10 000 kilometrille, koska ne vaikuttavat 60 prosenttiin kulkijoista. Heikko teiden kunto pakottaa kuitenkin kysymään: onko meillä enää varaa ylläpitää koko 78 000 kilometrin maantieverkostoamme?
– Korjausvelka on syntynyt viimeisten 20 vuoden aikana ja sen vuosittainen kasvu on dramaattista. Väyläviraston ostovoima on laskenut kolmanneksen noin kahdessa vuodessa, Väyläpidon toimialajohtaja Virpi Anttila sanoo.
Rahoitusta on pakko kohdentaa, koska päivittäisestä liikennöitävyydestä ja teiden talvihoidosta ei tingitä.
– Veronmaksajien kokema teiden laatu on huomioitava ja poliittisten päättäjien tehtävä on kertoa, halutaanko nykyistä tieverkkoa ylläpitää. Jos kyllä, meillä on tieto, miten se toteutetaan kustannustehokkaasti, Anttila toteaa.
Hankintakriteereissä korostuvat elinkaariajattelu, ympäristövastuu ja teknologinen kehitys
Väyläviraston vuosirahoitus luo pohjan maantieverkoston kehittämiselle ja korjauksille. Hankesuunnittelussa päästölaskenta ja kiertotalouden huomioiminen ovat jo pidemmällä.
– Esimerkiksi vilkkaita teitä päällystettäessä vanha asfaltti rouhitaan ja se sekoitetaan uuteen massaan saman tien. Tämä on ympäristö- ja kustannustehokasta, ja pintaa saadaan aiempaa enemmän. Lisäksi kuljetukset ja päästöt vähenevät, Anttila kertoo.
Luontokadon etenemistä taas torjutaan esimerkiksi ajoittamalla niitot piennarkasvien ja eliöstön kannalta optimaalisesti. Tämä on tuonut hyviä tuloksia nopeasti.
– Ilmastokestävyys on jo osa päivittäistä väylänpitoa, jossa meitä auttaa sujuva yhteistyö sidosryhmien kesken. Hyvän vuoropuhelun ansiosta Suomi on hyvin ketterä muutoksissa, mitä muualla pidetään poikkeuksellisena, Anttila sanoo.
Nyt tehtävien hankkeiden vaikutukset näkyvät pitkään ja siksi kehityksessä näkövinkkelin on hyvä olla vähintään 12 vuotta.
– Tie vihreään tulevaisuuteen rakennetaan oppimisen ja yhteistyön kautta. Tarvitsemme jatkossakin ketteryyttä ja hyvää vuoropuhelua, Anttila hymyilee.
